Helmikuu 1940. Arkinen iltapäivä ja talvisota käynnissä. Me kaksi sotilaspoikaa, Seppo H ja minä, olimme palaamassa Paltamon asemalta ja postista takaisin Paukkulaan, Paltamon suojeluskunnan aluepäällikön virka-asuntoon, jossa oli suojeluskunnan esikunta ja asemavartiomiesten majoitustilat.
Olimme vieneet postiin esikunnasta täirkeitä kirjeitä. Meillä oli oma vakiolatu yhdessä vartiomiesten kanssa. Se latu kulki ensin tienviertä ja kääntyi sitten männikkökankaan ylitse suojeluskuntatalolle. Olimme käyttäneet latua kymmeniä kertoja. Meihin luotettiin. Ehkäpä olimme siitä vähäsen ylpeitä.
Kun olimme sillä kertaa hiihtäneet poispäin noin 200 metriä, näimme yhtäkkiä venäläisen lentokoneen. Eihän se ollut ensimmäinen kerta. Paltamoa ja varsinkin Kontiomäkeä oli pommitettu jo monesti. Mutta nyt kone tuli suoraan kohti ja varsin matalalla. Hurja pakovauhti päälle heti! Kone alkoi välittömästi tulittaa konekiväärein ratapihan seutua. Siinä samassa lentokoneen pommiluukku aukeni ja ratapihan länsipäätyyn putosi kaksi pommia. Olimme noin 300 metrin päässä niistä. Jyrähdykset paukkuivat korvissa ja ilmanpaine puserossa. Pommit olivat niin raskaita, että molemmissa pommikuopissa tuli pohjavesi näkyviin. Totesin asian pari päivää myöhemmin itse paikalla.
Meillä kahdella oli sellainen "strategia", että männynrunko oli aina meidän ja vihollispommittajan välissä. Kiersimme runkoa kädet hartaasti puuta syleillen. Kaarnat vain rapisivat niskaan ... Lähin tavoite oli alaspäin, notkoon, jossa kasvoi valtavia kuusia. "Mennään niien alle suojaan! ", huusimme ääni vavisten. Hetikohta oltiinkin kuusimammojen helmojen alla, molemmat oman kuusensa alaoksien Suojassa. Tuntui pikkuisen turvallisemmalta.
Keskikylällä vonkui hälyytyssireeni. Ja suojeluskuntatalon lähimetsästä alkoi papattaa venäläinen sotasaaliskonekivääri, nelipiippuinen ilmatorjunta-ase. Se nyt tosin taisi vain vähän ärsyttää lentäjiä, varsinkin kun se äkkiä toimikin vain yhdellä piipulla. Me olimme siis jo visusti kuusten alla. Turha toistaa, että hirveästi pelkäsimme koko ajan.
Kunnes sitten tapahtui aivan outoa ja ainutkertaista. Kuulin selvästi äänen:
-Leevi, äkkiä polvilles!
Tottelin silmänräpäyksessä: lysähdin suksieni päälle salamannopeasti. Tarpeen se olikin. sinä seuraava konekiväärisuihku katkaisi sen oksan, jonka alla olin seissyt! Kuiskasin Sepolle ääni käheällä:
- Sanoikko sinä jotaki?
- En sanonu!
- Ekkö varmasti?
- No, en en ...
- Kuka se sitte sano?
- En tiiä. Mitä sinä sitte kuulit?
- Ihan selvästi joku kuiskas: 'Leevi, äkkiä polvilles!.'
- Minä se en ainakaan ollu, Seppo äännähti itkuun purskahtamaisillaan.
Tilanne laukesi siihen. Syöksyimme mistään välittämättä loput sadat metrit Paukkulan pihalle ja esikuntaan, jossa ei ollut ketään. Kaikki olivat jonkinmoisessa pommisuojassa. Meille tutiseville sanottiin tietysti monin suin, että hyvä kun tulitte elävinä tai muuta sellaista. "Menkää nyt heti molemmat kotiin! " Se oli mieluisa komennus. Tottelimme empimättä.
Myöhemmin illalla isä "kerrotti" kaiken. Lopuksi hän katsoi vakavasti minua silmiin, laski molemmat kätensä olkapäilleni ja totesi:
-Leevi, se oli enkelin ääni. Jumala ei tahtonut, että sinun elämäsi sammuisi siihen kuusen alle.
Vasta silloin lopullisesti tajusin noiden silmänräpäysten arvon ja merkityksen. Sillä postireissulla meitä ei siis ollutkaan vain kaksi nuorta sotilaspoikaa. Kolmantena oli enkeli. Me pelkäsimme. Hän ei pelännyt. Hän suojeli meitä. Sillä Jumala oli hänet lähettänyt.
Leevi Merikallio, rovasti
